Tällaisia asioita voi miettiä, kun tulee kotiin lauantaina keskiyön jälkeen ja on ollut menemättä ceilidhiin koska teeskentelee olevansa vahva ihminen ja on juonut lasin ginger winea ja lösähtää pimeän olohuoneen sohvalle eksyneenä ja yksin ja parkkipaikalle ajavien autojen takavalot heijastuvat valojuovina tapetille:
- Mitä jos en selviä tästä elämästä?
- Mitä jos minulle ei ole jaettu niitä välineitä, joilla tästä elämästä selvitään?
- Mitä ne välineet olisivat?
- Mitä jos niitä ei ole jaettu kenellekään?
sunnuntai 29. maaliskuuta 2015
keskiviikko 25. maaliskuuta 2015
Kahden kerroksen väkeä
Taas näitä kummallisen sairauden päiviä, kun ruumiinlämpö putoaa äkkiä kolmeenkymmeneenviiteen ja vietän aikani sohvalla heikkona ja tokkuraisena miettien kuolemaa, kuin jokin tuberkuloosin riuduttama regency-romaanin sankaritar.
Kerään vähäiset voimani ja lähden ulos saadakseni muuta ajateltavaa. Kävelen kanaalinvartta länteen, kunnes kaupunki alkaa tuntua toiselta kaupungilta: talot muuttuvat valkoisiksi, vastaantulevilla mummoilla on turkit, ja jostain kanaalinmutkasta pölähtää soutujoukkueellinen salskeita nuorukaisia veneissään. Alilämpöhoureissani ajattelen hetken kävelleeni vahingossa Cambridgeen.
Heikottaa, mutta vielä kauppaan. Kuljen Slatefordin ja Gorgien suuntaan, ja kaupunki muuttuu kilometrin matkalla köyhemmäksi; turkismummot ja soutujoukkueet Poundlandin kahisevia muovikasseja kantaviksi hupparipäisiksi siilitukiksi. Jokaisen huomioliiviin pukeutuneen pyöräilijän kohdalla huomaan ajattelevani häntä, jonka viimeksi näin pyörän selässä huomioliiviin pukeutuneena, vaikka hänen ajattelemisensa piti lopettaa jo ajat sitten. Mieli on heikko, mietin, ja sen kunniaksi ostan Sainsburysta sekä hedelmäkakkua että kahvi-saksanpähkinäkakkua, kun nyt kerran kaksi pakettia saa kolmella punnalla.
Tullessani riutuneena takaisin kotiin olen kirjoittanut tämän blogimerkinnän päässäni valmiiksi, ja se tarvitsee enää naputella ylös.
Jos lakkaisi ajattelemasta, että päivät menevät hukkaan.
Muutama sana on taas kirjoitettu.
Kuolemattomaksi ne eivät ehkä tee, mutta ehkä hieman enemmän eläväksi.
keskiviikko 18. maaliskuuta 2015
Woah, dude
Jokaisella luokalla on aina vähintään yksi henkinen surffari.
Henkinen surffari sammuu riippumattoon auringonpaisteessa ja tulee seuraavana päivänä kouluun vielä humalassa, ravunpunaisena, lompakko koiran syömänä. Henkinen surffari järjestää bileet, joiden jälkeisenä aamuna vessanpönttö on vasaroitu kahteen osaan ja kahvinkeitin on varastettu, ja toteaa siihen että Ah Well. Henkinen surffari ei jaksa tai muista palauttaa läksyjä, koska on jossain kiipeilemässä kukkuloille tai pelaamassa frisbeegolfia tai soittamassa kitaraa (tai indeed, surffaamassa). Opettaja lähettää henkiselle surffarille sähköpostia, jossa uhkailee kurssin reputtamisella, mihin henkinen surffari toteaa että Ah Well.
Henkinen surffari ei koskaan ahdistu näistä. Mitäs tässä. Otetaan lunkisti.
Sanomattakin selvää, etten ole henkinen surffari. Olen stressaaja, huolestuja, neurootikko. Ahdistun, kun myöhästyn deadlineista. Kahden viikon päästä pitäisi muuttaa, enkä tiedä minne: herään joka aamu siihen, että pulssi lyö sataaviittakymppiä. Henkisen surffarin pulssi tuskin nousisi. Ainahan sitä voi asua teltassa. Eiköhän tuolta joku roskalaatikko löydy. Seize the day ja silleen.
Katselen näitä elämän läpi lammasmainen hymy kasvoillaan ajelehtivia velikultia kateellisena, ja mietin mistä moista asennetta voisi ostaa. (Humalatila ei auta. Ehkä puoli tuntia ensimmäisen viinilasillisen ajan; sen jälkeen painostavana leijuva aavistus siitä, että kaikki on vialla.)
Ehkä he ovat jonkinlaisia evoluution siivelläeläjiä. Siinä vaiheessa kuin me neurootikot, stressaajat ja huolestujat ajattelimme että "hitto, pitäisköhän tuosta sapelihammastiikeristä hermostua", henkinen surffari raaputti kynnellä lähintä kalliota ja mietti että onpa jännä. Kimmeltää.
Huolestuja jäi henkiin, koska osasi huolestua.
Surffari selvisi, koska oli niin hurmaava että siepattiin kainaloon karkuun juostessa.
Saatana. Haluan tauon. Haluan nyppiä nurmikkoa ja katsella pilviä ja havahtua vasta kun joku nostaa olkapäälle, koska horisontista lähestyy mammutti.
Henkinen surffari sammuu riippumattoon auringonpaisteessa ja tulee seuraavana päivänä kouluun vielä humalassa, ravunpunaisena, lompakko koiran syömänä. Henkinen surffari järjestää bileet, joiden jälkeisenä aamuna vessanpönttö on vasaroitu kahteen osaan ja kahvinkeitin on varastettu, ja toteaa siihen että Ah Well. Henkinen surffari ei jaksa tai muista palauttaa läksyjä, koska on jossain kiipeilemässä kukkuloille tai pelaamassa frisbeegolfia tai soittamassa kitaraa (tai indeed, surffaamassa). Opettaja lähettää henkiselle surffarille sähköpostia, jossa uhkailee kurssin reputtamisella, mihin henkinen surffari toteaa että Ah Well.
Henkinen surffari ei koskaan ahdistu näistä. Mitäs tässä. Otetaan lunkisti.
Sanomattakin selvää, etten ole henkinen surffari. Olen stressaaja, huolestuja, neurootikko. Ahdistun, kun myöhästyn deadlineista. Kahden viikon päästä pitäisi muuttaa, enkä tiedä minne: herään joka aamu siihen, että pulssi lyö sataaviittakymppiä. Henkisen surffarin pulssi tuskin nousisi. Ainahan sitä voi asua teltassa. Eiköhän tuolta joku roskalaatikko löydy. Seize the day ja silleen.
Katselen näitä elämän läpi lammasmainen hymy kasvoillaan ajelehtivia velikultia kateellisena, ja mietin mistä moista asennetta voisi ostaa. (Humalatila ei auta. Ehkä puoli tuntia ensimmäisen viinilasillisen ajan; sen jälkeen painostavana leijuva aavistus siitä, että kaikki on vialla.)
Ehkä he ovat jonkinlaisia evoluution siivelläeläjiä. Siinä vaiheessa kuin me neurootikot, stressaajat ja huolestujat ajattelimme että "hitto, pitäisköhän tuosta sapelihammastiikeristä hermostua", henkinen surffari raaputti kynnellä lähintä kalliota ja mietti että onpa jännä. Kimmeltää.
Huolestuja jäi henkiin, koska osasi huolestua.
Surffari selvisi, koska oli niin hurmaava että siepattiin kainaloon karkuun juostessa.
Saatana. Haluan tauon. Haluan nyppiä nurmikkoa ja katsella pilviä ja havahtua vasta kun joku nostaa olkapäälle, koska horisontista lähestyy mammutti.
torstai 5. maaliskuuta 2015
Kaaosteoria
Torstai.
Näkemys elämästä vaihtelee sen välillä, että katson sitä hämmentyneenä ulkopuolelta - nämä vajaat 34 vuottahan ovat olleet niin kiinnostavia: kuka olisi kuvitellut, että päätyisin kaikkiin näihin paikkoihin, tekisin näitä hämmentäviä asioita, tapaisin nämä kaikki ihmiset, jotka kuulostavat sitcomien kummallisilta naapureilta? -
siihen, että kirjaston silent roomin seinät tuntuvat äkkiä kaatuvan päälle, koska on liikaa kaikkea: tunteita, deadlineja, stressiä,
ihmisiä, jotka ovat lähdössä,
työhakemuksia, joita ei ole tehty,
asuntoja, joita ei ole etsitty,
velkoja, joita ei ole maksettu,
tulevaisuudensuunnitelmia, joita ei ole ratkaistu,
yksinäisyyttä, jota ei voida peittää Internetillä, koska Internet on katkaistu kotoa.
Auringonvalo, kattoikkunoista, vaativana;
muut opiskelijat otsa keskittymisestä kurtussa, termospullot ja kolmioleivät pöydillä,
kevät, auttamatta vyörymässä päälle,
elämä, samoin - auttamatta vyörymässä päälle.
Näkemys elämästä vaihtelee sen välillä, että katson sitä hämmentyneenä ulkopuolelta - nämä vajaat 34 vuottahan ovat olleet niin kiinnostavia: kuka olisi kuvitellut, että päätyisin kaikkiin näihin paikkoihin, tekisin näitä hämmentäviä asioita, tapaisin nämä kaikki ihmiset, jotka kuulostavat sitcomien kummallisilta naapureilta? -
siihen, että kirjaston silent roomin seinät tuntuvat äkkiä kaatuvan päälle, koska on liikaa kaikkea: tunteita, deadlineja, stressiä,
ihmisiä, jotka ovat lähdössä,
työhakemuksia, joita ei ole tehty,
asuntoja, joita ei ole etsitty,
velkoja, joita ei ole maksettu,
tulevaisuudensuunnitelmia, joita ei ole ratkaistu,
yksinäisyyttä, jota ei voida peittää Internetillä, koska Internet on katkaistu kotoa.
Auringonvalo, kattoikkunoista, vaativana;
muut opiskelijat otsa keskittymisestä kurtussa, termospullot ja kolmioleivät pöydillä,
kevät, auttamatta vyörymässä päälle,
elämä, samoin - auttamatta vyörymässä päälle.
maanantai 2. maaliskuuta 2015
Tuuli ei tuule mutta sade kyllä jaksaa
On siis kevät.
Hakaniemen rantaan en kulje, ja salmiakitkin loppuivat jo viikkoja sitten.
Minä olin hölmö - kyllä, useinkin -
Panin peliin koko elämän - en vielä; saa nähdä jaksaako edes, näin vanhana.
Monenlaisen kärsimyksen kanssa oppii tulemaan toimeen - välillä löytyy uudenlainen kärsimyksen alalaji, johon ei ole aikoihin törmännyt (unrequited love) eikä sen kanssa osaa tehdä mitään muuta kuin juosta ympyrää mutaisella pellolla, kädet pään päällä huitoen. Hyvästi, zen.
Pellolla juoksentelun lisäksi voi tietenkin harjoitella keskusteluja pään sisällä. Jos olisin ikinä tosielämässä niin hyvä keskustelija kuin pääni sisällä, voisin saman tien jäädä eläkkeelle (mistä? ihan sama). As it is, joudun kirjoittamaan nasevat vastarepliikkini käsikirjoituksiin. Tuleepahan niillekin käyttöä.
Välillä kun kääntyy kadunkulmasta tulee sellainen hetki, kun kaupunki tuntuu yhtäkkiä täysin vieraalta ja etäiseltä - muistaa olevansa vieraassa maassa. Jonkinlainen hylkimisreaktio. Menee paniikkiin sen edessä, ettei tule koskaan ymmärtämään tätä, kuulumaan tähän, tulevansa ymmärretyksi.
Sitten taas välillä on yö ja kulkee Rose Streetiä kotiin, baarista kuuluu vaimeana ulos Green Dayn I hope you have the time of your life; chippien eteen on muodostunut hilpeä jono. Linna pilkahtaa aina poikkikatujen päästä, vaanii ikuisena kaupungin päällä kuin monoliitti, aina yhtä lohduttavana.
En tiedä, mitä kuuluminen on. Pitääkö joskus vain päättää kuuluvansa. Päättää rakentaa jotain, ottaa elämäänsä muutama elementti, jotka tekevät siitä riittävän hyvän tämän hetken tarpeisiin. Käveleminen. Kahviloissa istuminen. Ceilidhit. Ystävät.
Todellisuudessa: luulen päättäneeni jo kaksi vuotta sitten, kun ensimmäisen kerran laskin jalkani tähän kaupunkiin.
Todellisuudessa: ei mene päivääkään, ettenkö tästä paikasta kiittäisi.
Hakaniemen rantaan en kulje, ja salmiakitkin loppuivat jo viikkoja sitten.
Minä olin hölmö - kyllä, useinkin -
Panin peliin koko elämän - en vielä; saa nähdä jaksaako edes, näin vanhana.
Monenlaisen kärsimyksen kanssa oppii tulemaan toimeen - välillä löytyy uudenlainen kärsimyksen alalaji, johon ei ole aikoihin törmännyt (unrequited love) eikä sen kanssa osaa tehdä mitään muuta kuin juosta ympyrää mutaisella pellolla, kädet pään päällä huitoen. Hyvästi, zen.
Pellolla juoksentelun lisäksi voi tietenkin harjoitella keskusteluja pään sisällä. Jos olisin ikinä tosielämässä niin hyvä keskustelija kuin pääni sisällä, voisin saman tien jäädä eläkkeelle (mistä? ihan sama). As it is, joudun kirjoittamaan nasevat vastarepliikkini käsikirjoituksiin. Tuleepahan niillekin käyttöä.
Välillä kun kääntyy kadunkulmasta tulee sellainen hetki, kun kaupunki tuntuu yhtäkkiä täysin vieraalta ja etäiseltä - muistaa olevansa vieraassa maassa. Jonkinlainen hylkimisreaktio. Menee paniikkiin sen edessä, ettei tule koskaan ymmärtämään tätä, kuulumaan tähän, tulevansa ymmärretyksi.
Sitten taas välillä on yö ja kulkee Rose Streetiä kotiin, baarista kuuluu vaimeana ulos Green Dayn I hope you have the time of your life; chippien eteen on muodostunut hilpeä jono. Linna pilkahtaa aina poikkikatujen päästä, vaanii ikuisena kaupungin päällä kuin monoliitti, aina yhtä lohduttavana.
En tiedä, mitä kuuluminen on. Pitääkö joskus vain päättää kuuluvansa. Päättää rakentaa jotain, ottaa elämäänsä muutama elementti, jotka tekevät siitä riittävän hyvän tämän hetken tarpeisiin. Käveleminen. Kahviloissa istuminen. Ceilidhit. Ystävät.
Todellisuudessa: luulen päättäneeni jo kaksi vuotta sitten, kun ensimmäisen kerran laskin jalkani tähän kaupunkiin.
Todellisuudessa: ei mene päivääkään, ettenkö tästä paikasta kiittäisi.
maanantai 23. helmikuuta 2015
God is in the details
Löydän itseni sunnuntaina kokoustilasta, jonka lattialla istuu kylki kyljessä parisataa hippiä.
On kokoonnuttu suunnittelemaan Beltane-kulkuetta, jossa liehuviin hörsöihin pukeutuvat tulenpyörittäjät ja kasvomaalauksin koristellut rummuttajat vaeltavat vappuna kaupungin halki ja esittävät (vähän kökön) pakanallisen näytelmän.
Ihmiset istuvat toistensa henkilökohtaisissa tiloissa pukeutuneena kulkusiin ja samettiin ja hiippahuppuihin ja nauravat helvetin kovaan ääneen kaikelle mitä sanotaan, ja keskeyttävät ajoittain puhujan.
He ovat niitä ihmisiä, joiden seuraan olisin kymmenen vuotta sitten halunnut, ja päästessäni pakahtunut onnesta.
He uskovat johonkin: puhuvat äiti maan pelastamisesta ja totuudesta ja kapinallisuudesta, ja mikä minä olisin heidän arvojaan vastustamaan? Mutta siellä minä tuhahtelen kyynisenä takarivissä, yritän olla pyörittelemättä silmiäni kun edessä istuva parikymppinen poika taas nauraa ihan liian kovaa jollekin hipin heittämälle huonolle vitsille.
Kyse ei ole edes iästä - puolet hipeistä on minua vanhempia - mutta heidän runollisen kömpelö rakkaudenjulistuksensa kuulostaa nyt a) uskonnolliselta, b) nololta. Vuodet ovat ruhjoneet. Epätäydellisen ja epäreilun maailman vaikea sietäminen, kaikenkattava vastausten puuttuminen, kaiken käsitteellistäminen ja asioiden jatkuva sanoiksi pukeminen ovat tulleet kokemuksellisuuden ja heittäytymisen tielle.
(Lisäksi hippipiireissä esiintyy epämiellyttävän paljon seksismiä, joka puetaan muotoon "se on hei luonnollista". Jännästi tämä "luonnollisuus" tuntuu koskevan lähinnä miehiä, jotka haluavat hinkata itseään lähimpiin tisseihin.)
Matkalla bussissa kotiin käyn taas läpi identiteettikriisiä. Alitajuisesti kai hakee ihmisolentona yhteisöä, johon kuulua. Hippeihinkään en enää kuulu. Elokuva- ja tv-ihmiset taas ovat usein liian kyynisiä, pintapuolisia. Tanssijaksi ei hyväksytä, koska en treenaa joka päivä (näillä polvilla?). Tavalliset ihmiset eivät ymmärrä, miksi vietän päiviä vältellen kirjoittamista tekemällä Playbuzz-testejä. Mikset sä vaan kirjota?
Näihin ryhmiin ei kuuluta, koska niiden periaatteisiin ei uskota. Mihin oikeastaan enää uskon, jos en edes totuuteen, maan pelastamiseen (vaikka en olekaan vielä luopunut jätteiden lajittelusta), johonkin abstraktiin kaikenkattavaan rakkauden käsitteeseen?
Vai onko kaikki aiemmin oikealta tuntunut vain vaiennettu taustalle - koenko sen manifestoinnin sametilla jotenkin noloksi? Eikö tämä tee minusta juuri sellaisen viattomuuttaan häpeilevän keski-ikäisen, jollaiseksi en vannonut tulevani?
Bussin yläkerrassa, auringon laskiessa Princes Street Gardenin ylle - sinne on jo rakenneltu kevätesikoista asetelmia - tajuan uskovani vielä kauneuteen. Sen perässähän minä täällä olen. Kauneus inspiroi runoutta, yksityiskohtien kauneus: hautausmaalle puhjenneet lumikellot, äiti joka puhaltaa töppöjaloin juoksevalle lapselleen saippuakuplia, epävarman näköiset runoilijateinipojat, ne muistokyltit, joita kadunvarren penkkeihin on ruuvattu.
Kauneuteen uskon, häpeilemättä. Ehkä vielä jonkinlaiseen kapinallisuuteenkin, vaikka paljon väsyneemmin kuin parikymppisenä. Suhtaudun tähän myötätuntoisesti: kaiken metaforisen suossa kävelyn jälkeen ei jaksa enää heilutella lippuja oikein minkään puolesta.
Tämän oivallettuani jaksan taas nostaa hattua hipeille jotka jaksavat tuoda kapinaansa esille äänekkäämmin. Minä olen täällä sohvassa, hipit, ja tuen teitä hiljaisesti. Väsyneesti. Kiroilun lomassa.
On kokoonnuttu suunnittelemaan Beltane-kulkuetta, jossa liehuviin hörsöihin pukeutuvat tulenpyörittäjät ja kasvomaalauksin koristellut rummuttajat vaeltavat vappuna kaupungin halki ja esittävät (vähän kökön) pakanallisen näytelmän.
Ihmiset istuvat toistensa henkilökohtaisissa tiloissa pukeutuneena kulkusiin ja samettiin ja hiippahuppuihin ja nauravat helvetin kovaan ääneen kaikelle mitä sanotaan, ja keskeyttävät ajoittain puhujan.
He ovat niitä ihmisiä, joiden seuraan olisin kymmenen vuotta sitten halunnut, ja päästessäni pakahtunut onnesta.
He uskovat johonkin: puhuvat äiti maan pelastamisesta ja totuudesta ja kapinallisuudesta, ja mikä minä olisin heidän arvojaan vastustamaan? Mutta siellä minä tuhahtelen kyynisenä takarivissä, yritän olla pyörittelemättä silmiäni kun edessä istuva parikymppinen poika taas nauraa ihan liian kovaa jollekin hipin heittämälle huonolle vitsille.
Kyse ei ole edes iästä - puolet hipeistä on minua vanhempia - mutta heidän runollisen kömpelö rakkaudenjulistuksensa kuulostaa nyt a) uskonnolliselta, b) nololta. Vuodet ovat ruhjoneet. Epätäydellisen ja epäreilun maailman vaikea sietäminen, kaikenkattava vastausten puuttuminen, kaiken käsitteellistäminen ja asioiden jatkuva sanoiksi pukeminen ovat tulleet kokemuksellisuuden ja heittäytymisen tielle.
(Lisäksi hippipiireissä esiintyy epämiellyttävän paljon seksismiä, joka puetaan muotoon "se on hei luonnollista". Jännästi tämä "luonnollisuus" tuntuu koskevan lähinnä miehiä, jotka haluavat hinkata itseään lähimpiin tisseihin.)
Matkalla bussissa kotiin käyn taas läpi identiteettikriisiä. Alitajuisesti kai hakee ihmisolentona yhteisöä, johon kuulua. Hippeihinkään en enää kuulu. Elokuva- ja tv-ihmiset taas ovat usein liian kyynisiä, pintapuolisia. Tanssijaksi ei hyväksytä, koska en treenaa joka päivä (näillä polvilla?). Tavalliset ihmiset eivät ymmärrä, miksi vietän päiviä vältellen kirjoittamista tekemällä Playbuzz-testejä. Mikset sä vaan kirjota?
Näihin ryhmiin ei kuuluta, koska niiden periaatteisiin ei uskota. Mihin oikeastaan enää uskon, jos en edes totuuteen, maan pelastamiseen (vaikka en olekaan vielä luopunut jätteiden lajittelusta), johonkin abstraktiin kaikenkattavaan rakkauden käsitteeseen?
Vai onko kaikki aiemmin oikealta tuntunut vain vaiennettu taustalle - koenko sen manifestoinnin sametilla jotenkin noloksi? Eikö tämä tee minusta juuri sellaisen viattomuuttaan häpeilevän keski-ikäisen, jollaiseksi en vannonut tulevani?
Bussin yläkerrassa, auringon laskiessa Princes Street Gardenin ylle - sinne on jo rakenneltu kevätesikoista asetelmia - tajuan uskovani vielä kauneuteen. Sen perässähän minä täällä olen. Kauneus inspiroi runoutta, yksityiskohtien kauneus: hautausmaalle puhjenneet lumikellot, äiti joka puhaltaa töppöjaloin juoksevalle lapselleen saippuakuplia, epävarman näköiset runoilijateinipojat, ne muistokyltit, joita kadunvarren penkkeihin on ruuvattu.
Kauneuteen uskon, häpeilemättä. Ehkä vielä jonkinlaiseen kapinallisuuteenkin, vaikka paljon väsyneemmin kuin parikymppisenä. Suhtaudun tähän myötätuntoisesti: kaiken metaforisen suossa kävelyn jälkeen ei jaksa enää heilutella lippuja oikein minkään puolesta.
Tämän oivallettuani jaksan taas nostaa hattua hipeille jotka jaksavat tuoda kapinaansa esille äänekkäämmin. Minä olen täällä sohvassa, hipit, ja tuen teitä hiljaisesti. Väsyneesti. Kiroilun lomassa.
sunnuntai 22. helmikuuta 2015
Sit down at a typewriter and bleed
Tällainen klassinen kirjoittajan lauantai. Istutaan sohvassa neljään asti ja yritetään epätoivoisesti etsiä netistä jotain, millä voisi perustella, ettei tarvitse vielä avata sitä tiedostoa, jonka avaaminen kauhistuttaa. Sitten kun ollaan tehty kaikki "Millaiset ihmiset sinuun ihastuvat?"-testit (taiteilijat), pitää avata televisio, eikä sieltäkään tule kuin rugbya ja Matlock. Aurinko alkaa laskea, tuntee kokeneensa tappion. Kahvia ei kehtaa keittää toista kupillista. Fine, lähdetään sitten kauppaan. Se on kuitenkin järkevää. Hautausmaan poikki, kaatuneet hautakivet, ajatellaan eksistentialistisesti: "nääkin ihmiset on kaikki kuolleet. KUOLLEET!" ja sitten että "ehkä mä en edes ole kirjoittaja". Lidlistä pinaattia ja kirsikkatomaatteja, jäätelö jätetään pakastinaltaaseen koska sitä ei todellakaan olla ansaittu.
Ceilidhiäkään ei olla ansaittu, mutta liput on jo. Siellä tuntuu soittavan se sama polkkabändi, jota Kevinin äiti joutuu Yksin Kotona -elokuvassa kuuntelemaan koko matkan Scrantonista Chicagoon pakettiauton takatilassa. Rumpali näyttää elämäänsä kyllästyneeltä David Beckhamilta. Neil ei hae tanssimaan, koska on pitkätukkaisia mekkoihin pukeutuneita normaaleja naisiakin haettavana, ja päädyn vain keskustelemaan meditaatiosta jonkun amalgaamipaikkaisen vanhan basistin kanssa.
Maksimoin kurjuuden kävelemällä kotiin bussin sijaan. Tuulisen Meadowsin halki vaeltaa satunnaisia humalaisia ja joku toisiinsa nojaileva pariskunta, joka on juuri pyörinyt leikkikentän karusellissa, silleen romanttisesti.
Pimeyden keskellä nurmikossa hohtaa keltaisia krookuksia.
Ceilidhiäkään ei olla ansaittu, mutta liput on jo. Siellä tuntuu soittavan se sama polkkabändi, jota Kevinin äiti joutuu Yksin Kotona -elokuvassa kuuntelemaan koko matkan Scrantonista Chicagoon pakettiauton takatilassa. Rumpali näyttää elämäänsä kyllästyneeltä David Beckhamilta. Neil ei hae tanssimaan, koska on pitkätukkaisia mekkoihin pukeutuneita normaaleja naisiakin haettavana, ja päädyn vain keskustelemaan meditaatiosta jonkun amalgaamipaikkaisen vanhan basistin kanssa.
Maksimoin kurjuuden kävelemällä kotiin bussin sijaan. Tuulisen Meadowsin halki vaeltaa satunnaisia humalaisia ja joku toisiinsa nojaileva pariskunta, joka on juuri pyörinyt leikkikentän karusellissa, silleen romanttisesti.
Pimeyden keskellä nurmikossa hohtaa keltaisia krookuksia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)


